Olen oivaltaja.
Innostun ja inspiroidun monipuolisesti asioista.
Tiedän edeltävien olevan vahvuuksiani, jonka myötä hykertelen onnessani aina, kun saan yhdistettyä löyhät langapäät ratkottaviksi kokonaisuuksiksi. Lankojen yhdistäminen on yksi niistä taidoista, joka auttaa pärjäämään työssäni erityisen hyvin. Samalla se on kaksiteräinen miekka ja yksi heikkouksistani, sillä pitkäjänteinen tekeminen ja rutiinitoistot ovat innostumisen ja inspiraation vastakohta.
Innostukseni on syttyvää sorttia, jonka polttoaineena toimii käynnistys ja syvälle madonreikään hukkuminen. Matkan kuluessa löpö tankista vähenee, ja samalla kuskin kiinnostuksen määrä tankin täyttämiselle vaihtelee. Joskus tankki täyttyy, joskus matkanteko muuttuu kävelyksi auton sijaan.
Edeltävästä esimerkkinä olen tarmoni paloissa vuosien saatossa kuluttanut lukemattomasti sisältöjä. Joiden saralla näiden taltioiminen tai todellinen oppiminen on jäänyt tekemättä.
Toisaalta tämäkin malli on auttanut saavuttamaan kaiken mitä tässä hetkessä olen. Kymmenen vuoden takainen Twitterin linkkibingo toimi oppikouluna, jolla opettelin tekemään digitaalista markkinointia (erityisesti hakukoneoptimointia).
Perinteisen opintoputken jäädessä väliin, en koskaan päässyt kopioimaan akateemisen maailman opiskelumalleja. En tiedä onko se ollut enemmän lahja vai haitta.
Kun oman osaamisen pohja on rakentunut lukemalla artikkeleita netistä ja Googlaamalla, sitä miettii mikseivät kaikki käytä hyödykseen tätä mahdollisuutta?
Vuosikymmenen aikana työ ja arki pääsi ajamaan innostuvan oppimisen yli. Väsähdin kehittämiseen ja keskityin opettamaan muita. Tekemään tuttuja asioita, jotka tiesin osaavani.
Pikakelaten tähän päivään. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä nykyhetkessä on korostunut tarve asioiden ymmärtämiselle sekä oppimiselle, jotka taas yhdistyvät omiin toiveisiin ja unelmiin.
Aiheesta riippumatta.
Pelkän työn johtamisesta oman elämän johtamiseen
Nykypäivän tietotyössä tilanteet taittuvat risteyskohtiin joissa jotain ei tiedä. Selvittääkö tätä itsenäisesti vai kysyykö apua? Jälkimmäinen tuntuu olevan monelle vallitseva malli, jonka opettavasta hyödystä en ole aivan satavarma.
Huomasin henkilökohtaisen välitilinpäätökseni myötä itse kyllä pyrkineeni selvittämään työssä olevia kysymyksiä ja johtamaan työelämää aktiivisesti.
Työkalupäädystä ja metodeista on tullut pyöriteltyä niin Asanaa, Trelloa, Slashia, paperisia todolistoja, tee vain kolme asiaa päivässä, suunnittele projektit vuosikelloon ja OKR:ää.
Tein kaikkea tuottavuuspornoksi kutsuttavaa.
Joka oli lähinnä jatkuvaa painottelua enemmän tai vähemmän kuormittavassa tilassa, pyrkimyksenä säilyttää kontrollin tunne työssäni.
Edeltävät tavat ovat toki auttaneet saavuttamaan isojakin kokonaisuuksia järkevällä aikataulutuksella. Sillä kustannuksella, jossa luon keinotekoisia paineita dediksillä, jotka taas pakottavat juoksemaan lujempaa. Ei mitenkään paras malli järkevän työn tekemiseen.
Jälkikäteen peilattuna oma huomio ajautui usein tulipalojen sammuttamiseen ja asioiden korjaamiseen lyhyellä aikavälillä. Unohtaen katsoa perään, mitä tekemisellä saavutettiin ja millaisin odotusarvoin. Jolloin löysin itseni tilanteesta, jossa olin antanut merkityksettömien asioiden ottaa pihtiotetta omasta niskasta.
Jos sammutan tulipalon kiireessä tänään, voisinko ilman kiirettä ja tehden oikeita asioita estää tulipalon syttymisen tulevaisuudessa kokonaan?
Toki tuon tulipalon sammuttaminen ei auta, jos olet metsäpalon keskellä.
Puhun vaihtoehtoiskustannuksesta. Ajatusta jatkaakseni: jos saan tekemällä tämän euron tänään, voinko saada tekemättä jättämisellä vuoden päästä kaksi?
Johtopäätökseni on ollut ettei aikaa tule kuluttaa tai antaa sen vain juosta. Aikaa tulee käyttää. Tästä kantavasta ajatuksesta olen synnyttänyt malleja joilla pyrin nykyisin pelkästään työn johtamisen sijaan johtamaan omaa elämääni.
Elämää johon oppiminen, sen opin jalostaminen ja tietyt rutiinit kuuluvat kiinteästi. Riippumatta liittyvätkö aiheet työhön vai vapaa-aikaan.
Edeltävä malli on painottunut pitkälti tuottavuustyökalujen päälle ja niiden ympärille rakentuneisiin rutiineihin ja toimintaan.
Eetu Karppanen
Tietotyöläisen graalin malja
Kiteyttäen oma mallini menee näin:
- Kattotasoinen ajatus on lukea, kuunnella ja kuluttaa kaikkia sisältöjä aktiivisesti. Taltioida niistä ajatuslangat, mieleen syntyvät mietteet ja opit joita ne tarjoavat.
- Kerätä kaikki vastaantullut kiinnostava sisältö ja asiat digitaalisesti talteen.
- Myöhemmin selkeyttää tarvitseeko tallennettua todella johonkin (jatkojalostaa, säilöökö vai poistaako).
- Jonka jälkeen organisoida tallennetut asiat omiin kokonaisuuksiinsa, jotta niitä voi jatkojalostaa ja ne voivat jatkojalostua. Toisaalta myös samalla varmistaa tiedon löydettävyys.
- Reflektoida ja kehittää aihioita edelleen, tyypillisesti kirjoittamalla vetäen yhteen tai yhdistelemällä eri sisältöä toisiinsa.
- Antaa ajan kulua ja palata aihioihin aina kun elämä heittää asiat aktiivisesti eteen.
Mitä tämä on antanut ja miksi toimin näin:
- Kykenen muistamaan aikaa taaksepäin ja toisaalta ymmärtämään kuluttamiani sisältöjä ja tekemiäni asioita
- Pystyn hyödyntämään kaikkea oppimaani paremmin tulevaisuudessa. On periaatteellisesti yksi paikka, jossa tieto elää ja johon palata.
- Kirjoittamisen ollessa keino ajatella, jäsennän sillä päässä vallitsevaa sekamelskaa. Puhumattakaan julkisesti sen roolista itseilmaisussa.
- Vähennän aivoissa olevaa kuormaa taltioimalla juoksevat ideat ja ajatukset talteen.
- Syvennän ideoita ja ymmärrystä yhdistelemällä asioita toisiinsa. Tämä auttaa tunnistamaan niissä olevia suoria sekä epäsuoria liitännäisyyksiä ja kuinka asiat linkittyvät.
- Saan enemmän ideoita ja oivallan asioita.
- Johdan paremmin omaa aikaani ja sitä kuinka tehokkaasti saan tehtyä työtäni.
Tietokin kasvaa korkoa-korolle
Yksinkertaisimmillaan, oivalluttavinta on ollut kuinka omaa elämää voi johtaa kuten on pyrkinyt johtamaan työelämää.
On vain oltava itselleen inhottavan rehellinen ja kyettävä myöntämään, jos kontrollin tunne syntyy siitä että tiedon ja elämän saa rakenteisiin.
Asiat eivät ole mustavalkoisia ja usein ne pitävät sisällään riippuvuussuhteita toisiinsa. Aiemmin olen pyrkinyt pitämään kaiken erillään toisistaan. Rajoja voi yrittää maalata väkisin. Elämä ja ajatukset eivät kuitenkaan pysy omissa ämpäreissään, vaan läikkyvät aina yli ja yhdistyvät toisiinsa.
Yleinen edellytys järjestäytymiselle on ollut oman lamautuneen toiminnan lopettaminen ja tahto edistää ajatusten kehittymistä ja jalostumista seuraavaan muotoonsa.
Joka taas on vaatinut ulkopuolisia ärsykkeitä, eli sisältöjä joita kuuntelee, lukee ja yrittää ymmärtää. Mutta toisaalta itsekuria, jossa näitä sisältöjä pyrkii kuluttamaan tietoisemmin.
Uutta (ja kiinnostavaa) tietoa kohdatessa, on yksi tärkeistä seikoista tiedon taltioiminen uusiokäyttämistä varten, mutta yhtälailla pyrkimystä tiedon omaksumiseen ja oppimiseen. Yksittäinen artikkelikin antaa huomattavasti enemmän, jos sen sisällön kykenee omaksumaan omasta näkökulmastaan ja toisaalta varmistaa oppien olevan helposti uudelleen löydettävissä.
Jos haluaa saavuttaa itselleen epäreilua kilpailuetua, on kyse oppimisesta, kerran opeteltuun palaamisesta, tämän tiedon löytämisestä ja siitä miten tietoa jalostaa seuraavan kerran sen tullessa eteen.
Koululaitoksissa kerätään tietoa, opetellaan ja opitaan. Tiedon fiksua tallentamista ja uusiokäyttämistä ei (käsitykseni mukaan) opeteta lähes laisinkaan. Esimerkkinä vaikkapa ne fiksut lopputyöt, joissa on käytetty satoja tunteja tiedonhakuun, opetteluun, kirjoittamiseen ja viimeistelyyn - kuinka moni on uusiokäyttänyt tätä myöhemmässä vaiheessa uraa tai elämää?
Kun kerran nykypäivä mahdollistaa, miksi ei pyrkisi kasvattamaan omaa henkilökohtaista tietopääomaa? Et välttämättä tarvitse tietoa juuri tänään, juuri tässä, mutta kun neljän vuoden päästä törmäät aiheeseen, mitä todella siitä muistat ja mistä löydät sen tiedon?
