Katselen viinilasin vahingossa rikkoneen tarjoilijan selkää hänen edelleen palvellessa ulkomaalaisia asiakkaita tiskin toisella puolella. Huolimatta lasin särkymisestä, palvelun sävy säilyi iloisena ja kohtaavana. Asia tapahtui, lasi rikkoontui. Hetki jäi mieleeni ylpeydestä tarjoilijan pieneen mokaan, sillä siinä tekemisen rima oli asetettu oikealle tasolle: hyvään asiakaspalveluun, ei tarjoilemiseen. Särkynyt lasi ajoi itseni pohtimaan omia onnistumisia ja mokia tässä vuosittaisessa ympyrä sulkeutuu-yhteenvedossa.

Edeltävä tilanne tapahtui joulukuun alussa, jolloin ensimmäistä kertaa sitten loppukesän olin tajunnut ottaa itselleni kunnolla tilaa ja aikaa.

Kesän jälkeinen elämä oli tuntunut elävältä unissakävelyltä.

Eikä tämä unessa tapahtunut vaellus ole välttämättä ollut pahaksi. Olen suoriutunut arjesta parhaalla mahdollisella tavalla, mutta se ei vain ole ollut yhtälailla tiedostavaa, taikka omien standardien mukaista.

Riman asettaminen jatkuvasti liian korkealle

Viime vuosina suurimmat vastukseni ovat olleet liian korkealle asettamani standardit. Se sellainen klassinen tarina jatkuvasti paremmin tekemisen tarpeesta ja täydellisyyteen pyrkimisestä.

Miksi tehdä paskasti, jos voi tehdä helevetin hyvin?

Jotta olen saavuttanut tavoitteeni, on pitänyt juosta jatkuvasti vähän liian lujaa. Kun itseään opettaa vääristyneisiin malleihin, syntyy siitä kierre, jossa kokee pakonomaista tarvetta jatkuvasti jahdata itseään suurempia haasteita. Kovalla tekemisellä tapahtuu toistoja, joista tulee tuloksia. Samalla korkean kellotaajuuden toiminta antaa kontrollia, jossa työ lisää hallinnan tunnetta asioihin, joissa sitä ei välttämättä muuten saa. Näiden seurauksena itseään uhraa työn alttarille, jossa saattaa hukata merkittäviä palasia itsestään.

Oikeastaan koko 2,5 vuotisen yrittäjyyden aikana olen harjoitellut välttelemään näitä liian korkealle asettamiani ammatillisia haasteita. Pelännyt niiden ajavan minut samaan haitalliseen koukkuun, josta olen yrittänyt pyristellä irti.

Olen sanonut ei haasteille, jotka ovat tuntuneet itsestäänselviltä tai toisaalta liian riskipitoisilta. Olen jopa välttänyt ottamasta riskejä, niin taloudellisia ja ajallisia, koska olen pelännyt valitsevani väärin. Ylipäätään olen vältellyt epäonnistumisen mahdollisuutta. Siinä ohessa yrittämällä yrittänyt keksiä suuntaa, josta kuvittelisin löytäväni syvää ja pitkäjänteistä kiinnostusta.

Olen kokenut tarvetta tehdä päätöksiä, joiden seurauksena saavuttaisin mahdollisimman varmasti merkityksellisyyttä ja intohimoa. Haasteeksi tässä asettuu se, ettei näitä saavuta päättämällä, vaan ne tulevat ainoastaan tekemisen myötäseurauksena.

Irrottautuminen työssä menestyjän eetoksesta on ollut vaikeaa sillä onnekkaana löysin alle parikymppisenä työstä maailman, johon olen rakentanut syvää suhdetta ja antanut sen vuorostaan rakentaa identiteettiäni koko nuoren aikuisuuden. Tein asioita intohimoisesti, koska ne tuntuivat niin siisteiltä, kiinnostavilta ja stimuloivilta. Kunnes ne alkoivat tuntumaan arkisilta ja itsestäänselviltä. Oivaltaessani edeltävän, intohimo näistä oli jo jäänyt taakse. Mielessäni toivoin tekemisen vielä tuntuvan samalta kuin se oli aiemmin tuntunut. Ilmeisesti olin jo käyttänyt kaikki hengeltä saamani kolme toivetta, jonka vuoksi lampun jatkuva hierominen ei enää antanut yhtäkään lisätoivetta.

Edellisvuoden alussa toivoin turvallisia rutiineja ja arkista aamupuuroa. Vuonna 2023 hain ainoastaan normaalia työnteon rytmiä, jossa keskitason tekeminen sai luvan riittää. Ei siis ole ollut tarvetta väsyttää itseään juoksemalla työssä, vaikka satunnaisesti siihen edelleen ajaudun. Nyt en enää kuitenkaan vuosiksi, vaan ainoastaan viikoiksi.

Tästä oppineena pystyvyyden kokemus on riittänyt. Joudun kuitenkin muistuttelemaan itseäni siitä, että "vain" pystyminen ei ole huono asia. Historiasta heijastettuna se on tyytymistä vähempään, sillä siinä pidetään standardeja matalalla. Entiselle itselleni tämä pystyvyyden tunne ja perustekemisen taso ei olisi ollut riittävästi, nykyiselle se on sitä ollut ihan riittämiin. Samalla päässä on kummitellut jatkuva kyseenalaistaminen ja pohdinta alisuoriutumisesta.

Kyse on pitkälti siitä mikä kiinnostaa ja mihin pystyy ilman kilpaurheilua. Aiemmin se oli jatkuvia haasteita suurin odotuksin, joka nosti tekemisen rimaa ylitsepääsemättömän korkealle. Nykyinen toimintatapa näistä on tuntunut kuitenkin terveemmältä tavalta tehdä töitä. Sillä edelleen tässä kaikessa puhun ainoastaan työstä.

Rahalla mittaamisen tarpeettomuus

Koska aloitin yrittäjyyden toukokuussa 2021 ja toissa vuonna olin puoli vuotta sapatilla, tuli vuodesta 2023 ensimmäinen täysi kalenterivuosi. Työskentelin koko tilikauden ajan, jonka seurauksena taloudellisesti meni (luonnollisesti) paremmin kuin koskaan.

Vuosia takaperin olisin hekumoinut tästä rahallisesta menestyksestä. Sillä se oli liikevaihdossa, tuloksessa ja rahassa sitä, joka on aiemmin ollut egon kautta ohjattua tarvetta näyttää olevani kyvykäs saavuttamaan ja menestymään. Vääristyneessä keinovalikossa raha on ollut mittari, jolla on yrittänyt ymmärtää kuinka arvokas on.

Jollei vuosi olisi taloudellisesti ollut riittävä, osaan myös nähdä nurkan takana kurkkineet pettymyksen tunteet. Kulujen kattaminen on riittänyt ja menoillani se varmistuu n. 80 000€ liikevaihdolla. Viime vuonna katoin kulut ja reilusti päälle, sillä liikevaihto asettui n. 119 324 euroon (vrt vuonna 2022 6 kuukauden työt tuottivat 69 710€).

Ei siis ole tarpeen olla pettynyt, mutta siirtyessä helposti mitattavista (raha) mittareista kohti laadullisia (fiilis), aiheuttaa se aivoille kalibrointihaasteita.

Rahalla mittaamisen ongelmana on myös ollut mihin vertailen. Olen lurkkinut tuttujen ja tuntemattomien yksinyrittäjien kuusinumeroisia talouslukuja ja jahkaillut pitäisikö pyrkiä samaan. Tiedän peilaamisen toisten tekemiseen olevan typerää, sillä:

  1. näihin lukuihin päästäkseni, kalenterini pitäisi täyttyä entisestään ja tiedän etten todellisuudessa halua sitä
  2. verrokit ovat pyörineet liike-elämässä 5-20 vuotta allekirjoittanutta pidempään
  3. toisten ihmisten harjoittaman bisneksen mallintaminen, toisintamisesta puhumattakaan, on lähes mahdotonta

Katson yli 15 vuotta jatkunutta työuraani tässä vaiheessa jo ylpeydellä, mutta silti 33-vuotiaana on vaikeaa omata vanhemman valtiopäämiehen meriittejä, kun elämänkokemusta ei voi väkisin vauhdittaa. Vaikka luvut usein valaisevat tekemisen seurauksia, tämä lukujen vertailu on alkanut aiheuttamaan lähinnä närästystä.

Silti rahallinen menestyminen on ollut identiteettiini tarinan kautta rakennettu mielikuva ja siitä johdettu tarve. Monelle kaltaiselleni finanssiveljelle on melko perinteinen kaava nuorena ajaa itsensä kuvitelmaan, jossa enemmän rahaa synnyttäisi enemmän merkitystä. Elämä on kuitenkin heitellyt viimeisen viiden vuoden aikana kierrepalloja, joita yrittäessäni koppailla maailmankatsomus ja arvopohja (sekä valehtelematta myös perinnön tuoma taloudellinen vapaus) on vienyt tarvetta mitata omaa onnistumistani kauemmas pelkistä euroista.

Rahallisen ja egollisen menestyksen tarve horisontissa on jatkuvasti pienentynyt.

Olen joutunut pohtimaan sekä kyseenalaistamaan varallisuutta, vaurastumista sekä toisaalta ahneutta ja tarvetta saada rahaa. Näistä vääristyneistä kuvitelmista luopuminen, on ohjannut miettimään kuinka mitata tekemistä, jonka lopputulokset tai tuotot eivät tule aina välittömästi näkyväksi? Kun mittarit eivät enää ensisijaisesti sitoudu rahaan, aikaan tai siihen miten kuvittelen muiden minut näkevän - millä tekemistä oikein mittaroida?

Työn merkityksellisyyden muutos

Olen yrittänyt hyväksyä, että työllä ei ole väliä, vaikka sillä on väliä. Se ei ole enää sitä historian heijastamaa kokemusta, eikä se tunnu enää yhtä merkitykselliseltä. En saa yksin työstä enää samoja onnistumisen kokemuksia ja sellaista kiihdyttävää draivia, jota se aiemmin antoi.

Identiteetissä työn painaminen pienempään rooliin on ollut kivuliasta.

Siinä on joutunut sanomaan ei monelle asialle, jotka ovat aiemmin olleet itsestäänselvästi kiinnostavia. Sanomaan ei aamiaistapahtumille. Sanomaan ei töiden jälkeisille kippistelyille. Sanomaan ei itsestään numeron tekemiselle. Sanomaan ei minglaukselle. Sanomaan ei jatkuvalle yhteydenpidolle. Sanomaan ei asiakkaille. Sanomaan ei hustlaukselle. Vaikka monelle näistä olisi järkiperusteita ihan vain liiketoiminnan edistämisen kannalta, olen valinnut olla tekemättä.

Se etten enää validoi itseäni yhtä määräävästi työn kautta laittaa kuitenkin kyseenalaistamaan osaamista. Itsearvostuksessa tiedän etten ole ontto kuori osaamiseni kanssa, mutta huomaan edelleen pelkääväni ammattitaidon katoamista harjoitellessani pienentämään työn roolia elämässäni.

Työllä on edelleen merkitystä, mutta se ei ole enää muusamaisen kiihdyttävä julkirakastaja. Muutos tähän villasukissa kulkevaan tärkeään, mutta ei niin aistikkaaseen kokemukseen työstä, on vaatinut aikaa. Vaikka kyseessä on varmasti myös aikuistumista ja kasvun kautta tapahtuvaa arvopohjan muutosta, ei se ole tehnyt asian hyväksymisestä yhtään helpompaa. On pitänyt ensiksi elää kuvitelmissaan, kieltää muutos ja vasta sen jälkeen työläästi ymmärtää.

Tämä kaikki on laittanut pohtimaan sitä mikä tuntuu merkitykselliseltä?

En tiedä mikä minusta tulee isona

Äskettäin asiakkaani kysyi ajureistani seuraavalla kysymyksellä: mitkä asiat draivaavat minua ja tekemistäni?

Pidin kysymyksestä, sillä se pakotti miettimään tulevaisuutta ja lähestymään sitä näkökulmasta, joka ei ole tullut esiin arjen rutistuksessa.

Havaitsin vastaavani samoja sanoja kuin vuosi takaperin.

Olen edelleen välitilassa, jossa hahmotan ammatillisten mannerlaattojen olevan liikkeessä. Katsellessani tuota liikettä, löydän itseni tenkkapoosta mille laatalle haluaisin hypätä vai haluanko hypätä yhdellekään.

Perinteinen konsulttitekeminen on sujunut painollaan, tuntuu tutulta ja siinä on onneksi ulottuvuuksia, jotka ylläpitävät uteliaisuutta ja oppimista. Samalla se synnyttää taloudellista vapautta, johon toisaalta sisältyy velvollisuuksia asiakkaille, joka taas aiheuttaa hienoista kitkaa autonomian tarpeen kanssa.

Havaintoja vuodesta 2023:

  • Vähensin asiakasmäärää (yhdeksästä seitsemään) tiivistämällä yhteistyötä tuttujen asiakkaiden kanssa, joka ajoi päivähintaani alemmas. Sen vuoksi tein enemmän laskutettavia tunteja, joka oli hinta ennustettavuudesta. Silti työtunnit olivat normaalin palkansaajan tasossa. Valinta tuntui oikealta, sillä olen saanut tehdä töitä hyvissä työyhteisöissä, hyvien tyyppien ja hyvien hommien parissa. Edeltävät ovat myös tuoneet kaivattuja keskusteluja kahvipisteellä ja arjessa turvalliselta tuntuvia rutiineja.
  • Tein viime vuonna vain yhden projektin, jonka takia ei ole ollut hankkeita, jotka selkeästi alkavat jostain ja päättyvät johonkin. Tämän vuoksi vuosi eteni tietynlaisessa vapaan kellumisen rytmissä, enkä ole varma olenko pitänyt siitä.
  • En tehnyt konsulttitoimintojen osalta oikeastaan mitään markkinointia tai merkittävää myyntiä, joka jollain tavalla soimaa takaraivossa.
  • Ei merkittävää muutosta sijoituksissa, omien ideoiden tai saittien julkaisussa. Jätin tietoisesti edistämättä paria hanketta, koska aikataulut ja kalenteri. Joskin vuoden alussa näihin ajattelemani aika meni pitkälti erilaisten tekoälypilotointien ja python-koodailun opettelussa, jotka voivat luoda mahdollisuuksia lähitulevaisuuteen.
  • Fokusoin alkuvuoden aikana kirjoittamiseen merkittävästi rahaa ja aikaa, sillä haaveilemani kirjahanke siintää mielessä. Uuden tekstin tuotosta puhtaaseen editointiin siirtyessäni kadotin kaikki rutiinit ja sen seurauksena myös huomion tälle projektille. Tässä haluan petrata ja näyttää itselleni olevani kykenevä viemään hankkeen maaliin.
  • Liikkumisen rutiinit vaihtelivat, lukemisen säilyi.

Meni tavallaan hyvin, sillä vuosi oli monella tapaa toivottu. Samalla koen outoa tyytymättömyyttä siihen miten suoraviivainen vuosi oli. En käynyt kölin alla, aallonpohjalla taikka päässyt surffaamaan aallonharjallakaan.

Jos jotain positiivista, olen osannut väistää käytösmallia, jossa toistuva rutiini synnyttää tyhjäkäyntiä ja päädyn jahtaamaan nykyistä kirkkaampaa valokeilaa. Nämä ovat usein noudattaneet kaavaa: käynnistys, vauhditus ja räkä-poskella juokseminen, kunnes lipsun unohtamaan rutiinit ja aloittamani hankkeen. Edeltävä tapahtuu usein melko syklisesti, jossa vauhti ennen pysähdystä tuppaa olemaan turhan kova. Ei ehkä tehtyinä työtunteina, mutta innostuksesta kumpuavana kuormituksena.

Yrittämään lähtiessäni annoin tälle matkalle kolmen vuoden määräajan siihen mitä ja miten teen. Tuo kolmevuotinen täyttyy toukokuussa 2024.

Juuri nyt tässä hetkessä mietin tekemistäni jotenkin seuraavasti:

  1. konsulttina business as usual taikka hienoinen konsultointimäärän vähentäminen, jossa menettyjä tuloja koittaa paikata sivutoimisilla hankkeilla, joista voi muotoutua jotain tai yhtälailla olla muotoutumatta
  2. pyrin matkaamaan entistä enemmän kohti ajattelevaksi-kirjoittavaksi-sekoilijaksi. Erityisesti kirjoittamisen ulottuvuuden tiedän olevan itselleni hyväksi, puhumattakaan kuinka palkitsevaa se on merkityksellisyyden kannalta.
  3. aktiivinen seuranta investointi- ja liiketoimintamahdollisuuksista, kunhan ne tukevat nykyistä tekemisen mallia. Tämä on tasolla jotain pitäisi tehdä ja riskiä pitäisi ottaa.

Isot kysymykset ovat tietenkin siinä, kun on mahdollisuuksia valita omia polkujaan, mikä niistä on kaikista mielekkäin? Toisaalta mistä suostuu tinkimään ja mitä uhraamaan? Ja viimeiseksi mitä odottaa tekemien valintojen antavan tai tuottavan?

Uudelle vuodelle tuntuu tarpeelliselta ottaa jonkinlaista riskiä, jossa väistelyn sijaan teen tietoisia päätöksiä jotakin uutta kohti. Päädyinpä sitten valitsemaan oikein tai väärin, voisin kuitenkin katsoa taaksepäin ottaneeni riskiä ja ylipäätään tehneeni valinnan. Vaikka välillä tuntuu vaikealta hahmottaa suuntaa, tiedän olevani hetkessä, josta seuraa jotain uutta. Se mitä uusi sitten onkaan, on vielä määrittelemätöntä. Tämä on väistämätöntä hyväksyä huolimatta sen aiheuttamasta epämukavuudesta.